Vesikattorakenteet eri vuosikymmeninä
Esihistoriallisten rakennusten (kota/maja) riu’uista kasattu katto katettiin vesitiiviiksi turpeella, tuohella, nahoilla tai havuilla.
Keskiajalla savutupiin sekä suurimpien kauppaloiden keskustakivitaloihin tehtiin hirsirakenteinen harjakatto. Katteena käytettiin tuohia, jotka pysyivät paikoillaan puuriukujen, eli malkojen avulla (malkakatto). Muita vanhoja katemateriaaleja olivat lämpöä eristävä turve sekä erityisesti rannikkoseudulla käytetyt oljet.
Malkakattoinen harjakatto oli pitkään yleisin kattotyyppi.
Kuparia ja tiiltä käytettiin kateaineena ensimmäisen kerran 1500-luvulla, mutta niiden käyttö jäi vähäiseksi. Tiilikatteesta saatiin vedenpitävä tiivistämällä tiilien väliset raot laastilla.
Vesikatot 1700-luvulla
Kaupunkitaloissa taite- eli mansardikatto tuli hetkeksi muotiin 1700-luvun puolivälissä ja katteena saatettiin käyttää mustaa peltiä. Musta pelti piti ruostumisen estämiseksi suojata huolellisesti molemmilta puolilta. Pientaloissa käytettiin malkakaton lisäksi mm. hirsistä veistettyä kuorukattoa. Lautakatot yleistyivät sahateollisuuden myötä 1700-luvun lopulla. Useissa kaupungeissa puupohjaisten kateaineiden käyttö kiellettiin uusissa katoissa paloturvallisuussyistä jo 1700-luvulla, mutta muiden katteiden käyttö oli kustannussyistä hankalaa. Tiilikattokaan ei ollut täysin paloturvallinen, koska sen alla oli 1700-luvulla alettu käyttää aluskatteena tuohta.
Vesikatot 1800-luvulla
1800-luvun kaupunkikivitaloihin tehtiin matala harja- tai aumakatto, joka katettiin yleensä mustalla pellillä. Pientalojen harjakatoissa pärekate yleistyi 1800-luvun puolivälissä ja huopakate 1800-luvun lopussa. Jugendarkkitehtuuri vapautti kattomuodot 1800-luvun lopussa. Katon kaltevuus määritti soveltuvan katemateriaalin ja uudet jyrkät kattokaltevuudet suosivat tiilikatteen käyttöä. Sadevesien ohjaamista varten peltikatoille tehtiin jalkarännit. Muilla katemateriaaleilla voitiin käyttää laudoista tehtyjä riippurännejä. Pientaloihin ei rännikouruja yleensä tehty.
Sadevedet ohjeistettiin ohjaamaan syöksytorvien avulla hallitusti pois sokkelin luota jo 1800-luvulla.
Vesikatot 1900-luvulla
Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama kustannusten nousu rauhoitti kattomuodot. 1920-luvun kerrostaloihin tehtiin yleensä perinteinen auma- tai harjakatto. Mansardikatto tuli uudestaan muotiin 1910- ja 1920-luvun pientaloissa. Funktionalismi toi 1930-luvulla muotiin tasakatot, jotka jäivät kuitenkin aluksi harvinaisiksi. 1930-luvun kerrostaloissa vesikatteena käytettiin lähes aina 1910-luvulta lähtien yleistynyttä sinkittyä peltiä. Sementtikattotiilet tai asbestia sisältävät kattolaatat korvasivat perinteisen savitiilen 1900-luvun alussa.
Toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuskauden pientaloihin (rintamamiestalot) tehtiin jyrkkä harjakatto (1:2), jonka alle jäävä tila voitiin hyödyntää asuinkäytössä. 1940-luvun kerrostaloihin tehtiin harjakatto ja käyttöullakko. 1950-luvun kerrostaloissa käytettiin harjakaton lisäksi pulpettikattoa. Pula-ajan ja säännöstelyn takia katteena käytettiin mitä saatavilla oli. Pientaloissa voitiin huovan lisäksi käyttää mm. lautaa tai pärettä. Pelti palasi yleisimmäksi katemateriaaliksi vasta 50-luvulla.
1960-luvun kerrostaloihin sekä uusiin mataliin pientaloihin tehtiin loiva harja- tai pulpettikatto. Matalan kattomuodon takia ullakkokerrosta luovuttiin. Räystäskourut saatettiin piilottaa räystään kotelorakenteen sisään. Tehtaalla valmistetut kattoristikot yleistyivät, minkä jälkeen katon kantavia rakenteita ei enää tarvinnut nikkaroida työmaalla.
1970-luvun kerrostaloihin tehtiin tasakatto sisäpuolisella vedenpoistolla. 1970-luvun pientaloihin tehtiin tasakatto tai paksuilla räystäillä tasakatoksi naamioitu erittäin loiva pulpetti- tai harjakatto. 70-luvun lopulla voitiin tehdä myös erittäin jyrkkä harjakatto (käkikellotalo) tai aumakatto (espanjalaistalo). Pientalojen ensimmäiset tasakatot on erilaisten ongelmien takia usein muutettu harja- tai aumakatoiksi myöhemmin. Loivat katot ja tasakatot katettiin bitumihuovalla tai erilaisilla asbestipitoisilla katemateriaaleilla.
Pulpetti- ja harjakatot palasivat tasakattojen rinnalle 1980-luvun kerrostaloihin. Vesikaton tuuletukseen alettiin kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota ja kumibitumikermien markkinoille tulo paransi huopakatteiden kestävyyttä. Sementtikattotiilet sekä erilaiset teräspoimulevy- ja aaltokatteet olivat yleisiä 1980-luvun pientaloissa. Peltikatteen alla ei yleensä käytetty aluskatetta, mikä lisäsi kosteusvaurioriskiä.
Aina 80-luvun lopulle asti markkinoilla oli useita erilaisia asbestipitoisia katemateriaaleja.
Vesikatot 2000-luvulla
2000-luvun pientalo tehdään useimmin harja- tai pulpettikattoisena. 2010-luvulla kerrostaloissa alettiin paikoin palata ullakkorakentamiseen ja jyrkkiin kattomuotoihin. Uudiskohteiden yleisimmät katemateriaalit ovat pelti- ja kumibitumikermikate. Vuodesta 2014 lähtien myös konesaumapeltikatteen alla on tullut käyttää aluskatetta.
Eri vesikattojen ja -katemateriaalien nykypäivän vaatimuksia on esitetty Kattoliiton Toimivat Katot 2022 -julkaisussa.
Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?
Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?
Kirjoittaja
Kasper Käyhkö (LinkedIn)
Olen rakennusten asiantuntija ja Tayka Oy:n toimitusjohtaja. Rakennustyömailla olen pyörinyt vuodesta 2006 ja rakennusten asiantuntijana olen tehnyt uraa vuodesta 2016. Erikoisalaani ovat mm. kosteus- ja homevaurioiden selvittäminen sekä korjaaminen. Yritykseni Taykan erikoisosaamista ovat esimerkiksi asuntokaupan kuntotarkastus ja kosteusvaurion korjaussuunnittelu.
