1960-luvun kerrostalot

1960-luvun kerrostalojen ulkonäössä on paikkakuntakohtaista vaihtelua – uusi elementtitekniikka käynnistyi eri aikaan eri puolella Suomea. Alkuvaiheessa tiili-, levy- ja nauhajulkisivut olivat tavallisia, mutta vuosikymmenen lopulla alkoivat ruutuelementit yleistyä. Runko on tehty paikallavaletusta betonista. Vesikattona on yleensä loiva harja- tai pulpettikatto.

1960-luvulla uusia kerrostaloalueita nousi ympäri Suomen. Yhteistä näille alueille oli se, että ne sijaitsivat tavallisesti etäällä kaupunkien keskustoista. Helsingin Pihlajamäkeä pidetään ensimmäisenä laajempana aluerakentamiskohteena. Muita isompia kokonaisuuksia ovat mm. Jyväskylän Kortepohja.

Yhteiskunta ja rakentaminen 1960-luvulla

1960-luku Suomessa oli taloudellisen kasvun aikaa. Sodasta ja sotakorvauksista oli selvitty ja energian sekä raaka-aineiden hinnat olivat matalalla. Ihmisten haaveet kohdistuivat omistusasuntoon ja kodinkoneisiin. Televisiot ja autot yleistyivät. Nuorisokulttuuri nousi merkittävään rooliin, kun suuret ikäluokat tulivat teini-ikään.

Yhteiskunnan rakenteessa tapahtui valtava muutos, kun maa- ja metsätalous koneellistuivat.

Valtava määrä alkutuotannon työpaikoista hävisi, kun hevoset vaihtuivat traktoreihin. Suuri muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin käynnistyi. Maaseudun työvoima siirtyi pääosin palvelualalle. Suuren muuton takia kaupunkien asuntotilanne paheni entisestään. Monet suomalaiset muuttivat Ruotsiin.

Ratkaisu asuntopulaan löydettiin esivalmisteisista elementeistä ja isoista aluerakentamishankkeista.

Ympäri maata käynnistyivät isot aluerakentamishankkeet, joissa yhden rakennuksen sijasta rakennuttaja otti vastuulleen kokonaisen alueen rakentamisen. Kohteet rakennettiin usein luonnon keskelle, kauas kaupunkien keskustoista. Esivalmistettujen osien mahdollistaman tehokkaamman elementtirakentamisen myötä rakentamisen volyymi kasvoi merkittävästi, mikä lopultakin ratkaisi asutuskeskuksien vuosikausia jatkuneen asuntopulan.

Rakentamisesta oli tullut tuottavaa liiketoimintaa. Vauhtisokeus ilmeni usein myös rakentamisen heikkona laatuna ja betoniset elementtilähiöt saivat osakseen kritiikkiä jo 60-luvulla.

1960-luku oli surullista aikaa suomalaisen rakennustaiteen historiassa – vanhaa ja arvokasta rakennuskantaa tuhoutui enemmän kuin sodissa. Funktionalismin hengessä iso osa kauniista ja ”epäkäytännöllisistä” rakennuksista sai purkutuomion.

1960-luvun kerrostalon arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu

1960-luvun kerrostaloarkkitehtuuri on funktionalismin ja elementtirakentamisen yhdistelmä. Elementtirakentamisen epätasaisen kehittymisen takia, samana vuonna rakennettujen talojen ulkonäössä voi olla selkeitä paikkakuntakohtaisia eroja.

Vielä vuosikymmenen alussa arkkitehdit olivat innoissaan elementtirakentamisen tuomista mahdollisuuksista – rakennukset suunniteltiin näyttämään elementtitaloilta, vaikka ne eivät vielä niitä olleetkaan. Vuosikymmenen lopulla arkkitehdit jäivät kuitenkin sivustakatsojan rooliin, kun rakentaminen kehittyi elementtiteollisuuden ja aluerakentajien ehdoilla.

Massaltaan aikaisempaa suurempia kerrostaloalueita rakennettiin usein luonnon keskelle ja vierekkäiset talot on sijoitettu väljästi toisiinsa nähden. Rakennusten luonnonläheisyys, massoittelu ja sijoittelu eivät yleensä olleet sopusoinnussa keskenään, jolloin alueen viihtyisyys kärsi. Yleisimpiä kerrostalotyyppejä ovat matalat ja leveät lamellitalot, korkeat lamellitalot sekä korkeat pistetalot.

Sokkelit ovat betonipinnalla tai rapattuja ja usein uritettuja. Myös pesubetonia käytettiin. Sokkelipinta on maalattu harmaaksi, siniharmaaksi tai lähes mustaksi. Sokkelissa on näkyvissä pohjakerrokseen sijoitettujen autotallien ovet.

Vuosikymmenen alussa yleisiä olivat erilaiset nauhajulkisivut. Puhtaaksimuurattu tiili (savi- tai KAHI-tiili) ja suorat tai aaltomaiset levyt olivat yleisiä. Rapattua tiilijulkisivua käytettiin myös jonkin verran. Lautaverhousta on voitu käyttää ikkunoiden ympärillä tai parvekeseinien kohdalla. Vuosikymmenen lopulla elementtitekniikan kehittyessä käyttöön vakiintuivat neliönmuotoiset betoniset ruutuelementit, joiden keskellä on neliönmuotoinen ikkuna. Julkisivu jakautui saumoilla erotettuihin ruutuihin. Betonielementin ulkopintana on pesubetoni tai harjattu/maalattu betoni. Tiilennäköisillä laatoilla päällystetyt elementit yleistyivät 60-luvun lopulla. Julkisivun betonipinta maalattiin yleensä valkoiseksi.

Ikkunat ovat matalia ja leveitä. Ikkunan lasipinta-ala on aikaisempaa suurempi ja ikkunoiden puuosat on käsitelty tummanruskeiksi. Päätyseinillä on vain yksittäisiä ikkunoita tai ei ikkunoita ollenkaan.

Vesikattomuotona on loiva harja- tai pulpettikatto. Tasakatot alkoivat yleistyä vuosikymmenen lopulla. Loivan kattomuodon takia käyttöullakko poistui käytöstä. Vesikatteena on bitumikermi tai pelti. Räystäskourut oli tapana upottaa seinärakenteen sisään.

Yhden rapun yhdessä kerroksessa on tavallisesti kolme erikokoista asuntoa. Isommat huoneistot ovat läpitalonhuoneistoja. Pohjaratkaisu on selkeä ja toimiva. Huoneet ovat matalia, huonekorkeus on tavallisesti hieman yli 250 cm.

Huoneet ovat valoisia, mutta koristeellisuutta ei ole. Lattian betonipinta on alun perin päällystetty muovimatolla, linoleumilla tai mosaiikkiparketilla. Perinteistä lankkulattiaa ei enää tehty. Lattian pintamateriaali on voitu uusia vuosien saatossa. Sisäpuoleisten kantavien seinien pinnat ovat maalattua betonia, mutta kevyiden väliseinien ja parvekeseinien pinnat ovat levytettyjä. Vuosikymmenen alussa huoneistoparvekkeet olivat ulokerakenteisia tai sisäänvedettyjä. Vuosikymmenen lopulla yleistyivät pieliseinin tuetut parvekkeet. Taloyhtiön tuuletusparvekkeet muuttuivat harvinaisiksi.

Porrashuoneet muuttuivat pieniksi ja ahtaiksi. Mosaiikkibetonin käyttö väheni ja tilalle tuli muovimatolla/-laatoilla päällystetty betoni. Lepotasojen kattopintoja alettiin päällystää akustiikkalevyillä, mikä vähensi porrashuoneista asuntoihin kantautuvaa melua. Korkeisiin taloihin tehtiin hissi jo rakennusvaiheessa, mutta 4-kerroksisiin tai matalampiin hissiä ei yleensä tehty.

1960-luvun kerrostalon rakenteet

1960-luvun kerrostalojen rakenteiden osalta merkittävin muutos tapahtui, kun elementtirakentaminen käynnistyi ja betonisandwichulkoseinä syrjäytti muut rakennetyypit pois käytöstä. 60-luvulla tapahtui lisäksi mineraalivillalämmöneristeen vallankumous. Elementtirakentamisen alkuaikoina rakenteiden laadussa oli merkittäviä puutteita.

Perustukset voitiin 60-luvulla vielä vahvistaa puupaalujen avulla, mutta yleisemmäksi tuli betonisten paalujen käyttö. Salaojat tehtiin tiili-/betoniputkista. Perusmuurit ja sokkeli valettiin säästöbetonista. Sokkelin lämpökatkona on usein sokkelihalkaisu, jossa betonisokkelin sisään asennettiin valuvaiheessa lämmöneriste (Toja-levy, villa tai korkki). Kellarillisissa taloissa perusmuurin sisäpuolella on tervasta tai piestä tehty vedeneristys, joka on peitetty sisäpuolisella tiili-/harkkomuurauksella. Vedeneristeen ja tiilen välissä saattaa olla ilmarako tai lämmöneriste (riskirakenne). Lämmöneristeinä käytettiin joko lastuvillalevyä (Toja) tai mineraalivillaa. Lämmöneriste voitiin muurauksen sijaan peittää myös rakennuslevyllä tai rappauksella.

Kellarin lattia (alapohjarakenne) on valettu betonista suoraan hiekan päälle tai tehty kaksoisbetonilaattana. Laattojen välissä lämmöneristeenä on lastuvillalevy (riskirakenne).

60-luvun kerrostalon ylivoimaisesti yleisin runkotyyppi oli betoninen kirjahyllyrunko, jossa kaikki rakennuksen poikittaissuuntaiset betoniseinät sekä rakennuksen keskellä kulkeva pituussuuntainen seinä ovat kantavia. Pitkien sivujen ulkoseinät eivät ole kantavia. Jonkin verran käytettiin myös 50-luvulta tuttua betoniseinä-/-pilarirunkoa tai perinteistä massiivista tiilimuurirunkoa. Vielä vuosikymmenen alussa seinät tehtiin paikallavaluna, mutta vuosikymmenen loppua kohti mentäessä elementtien käyttö yleistyi.

Kirjahyllyrungon takia kaikki huoneistojen väliset seinät (ja osa huoneistojen sisäseinistä) ovat paksua (~150 mm) betonia, mikä paransi niiden ääneneristävyyttä merkittävästi aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna. Huoneistojen sisäisinä kevyinä väliseininä yleistyivät puurunkoiset lastulevyseinät, joiden sisällä ei käytetty ääneneristevillaa. Jonkin verran kevyinä väliseininä käytettiin myös ohuita (50–80 mm) betoni- ja kevytbetonielementtejä.

Väli- ja yläpohjat ovat paikallavalettuja tai elementtirakenteisia massiivisia betonilaattoja (paksuus ~150–170 mm). Kantavan laatan päälle valettiin ohut (~40 mm) pintabetonilaatta. Välipohjissa laattojen välissä käytettiin askeläänieristeenä yleensä ohutta lastuvillalevyä, villamattoa tai puukuitulevyä. Yläpohjan lämmöneristeenä käytettiin joko lastuvillalevyä (paksuus ~150 mm), mineraalivillaa (125–150 mm) tai vuosi vuodelta yleistyvää kevytsoraa (250–350 mm). Palopermannon käyttö väheni, kun matalien kattorakenteiden yleistyessä käyttöullakosta luovuttiin.

Vuosikymmenen alussa yleisiä ulkoseinärakenteita olivat mm. tiili/betoni-villa-tiili, betoni-villa-rakennuslevy sekä erilaiset kevytbetoniseinät. Myös perinteisiä massiivitiiliseiniä tehtiin jonkin verran. Vuosikymmenen loppua kohti mentäessä ylivoimaisesti yleisimmäksi ulkoseinärakenteeksi vakiintui betonisandwich, jossa kahden betonikuoren välissä on mineraalivillaeriste (paksuus ~80 mm). Huoneistoparvekkeiden vastaiset ulkoseinät tehtiin usein kevyt-/levyrakenteisina.

Ensimmäiset betonisandwichseinät olivat usein huonolaatuisia: villakerroksen paksuus saattoi paikoin olla lähes olematon, ulkokuori oli ohut ja siinä käytetyn betonin/teräksen laatu oli heikkoa. Lisäksi ulkoseinärakenteiden tuuletuksessa oli puutteita.

Puutteita oli myös tiilijulkisivuissa, koska ulkokuorta tukevissa tiilisiteissä ei käytetty ruostumatonta terästä, jolloin siteiden ruostuminen ja katkeaminen on mahdollista.

Ikkunat valmistettiin puusta, mutta käytetyn puutavaran laatu heikkeni vuosikymmenen kuluessa. Ikkunoiden rakenteessa tapahtui muutos, kun perinteisten sisään-ulosaukeavien 2-puitteisten ja 2-lasisten ikkunoiden tilalle tulivat sisäänaukeavat 3-puitteiset ja 3-lasiset ikkunat. Puuosien tumma käsittely nopeutti ikkunoiden vaurioitumista erityisesti aurinkoisella eteläseinustalla. Ikkunoiden ja seinien välissä tilkkeenä on mineraalivilla.

Tehdasvalmisteiset puiset kattoristikot korvasivat hirsipalkit vesikaton kantavina rakenteina. Tiilikatteen alla käytettiin yleensä aluskatetta, mutta peltikatteen alla ei.

1960-luvun kerrostalon järjestelmät

1960-luvun kerrostalon lämmitysjärjestelmänä on alkuperäinen vesikiertoinen keskuslämmitys, jossa teräslevypatterit ovat ikkunoiden alla. Pattereita tai lämpöjohtoja ei ole uusittu. Rakennus on liitetty kaukolämpöön. Alun perin rakennus on lämmitetty öljyllä, mutta isoimmissa kaupungeissa saatettiin kaukolämpöön liittyä jo rakentamisvaiheessa.

Viemäriputket ovat muovia (polypropeeni) ja käyttövesiputket kuparia, PEX-muovia tai komposiittia. Viemärit ja käyttövedet on tavallisesti uusittu 2010–20-luvun vaihteessa, joten niillä käyttöikää runsaasti jäljellä. Viemärit ovat alun perin olleet valurautaa, kylmävesijohto sinkittyä terästä ja lämminvesijohto kuparia. Putkieristeinä on alun perin käytetty asbestia sisältäviä materiaaleja.

Asunnossa on koneellinen poistoilmanvaihto. 60-luvulla koneellinen poistojärjestelmä tehtiin ns. yhteiskanavajärjestelmänä, eli päällekkäisillä asunnoilla on yhteinen poistoilmahormi. Tämän takia päällekkäisten asuntojen poistoilmat voivat sekoittua keskenään. Yhteisen hormin välityksellä myös äänet kantautuvat asuntojen välillä. Lue lisää eri ilmanvaihtojärjestelmien hyvistä ja huonoista puolista täältä.

60-luvulla oli tyypillistä jättää ilmanvaihdon korvausilmareitit kokonaan tekemättä.

Taloon asennettiin sähköt jo rakennusvaiheessa. Sähkökaapelit (MMJ) on asennettu muovisissa suojaputkissa välipohja- ja seinärakenteiden sisään. Sähköt on tavallisesti uusittu linjasaneerauksen yhteydessä 2010–20-luvun vaihteessa, mutta alkuperäisiäkin sähköasennuksia saattaa vielä olla käytössä.

Esimerkkirakennus – 1960-luvun kerrostalo

1960-luvun kerrostalon sisäilmaston olosuhteet

1960-luvun kerrostalon sisäilman laatu ja olosuhteet:

*Joustavan lattiapäällysteen käyttäminen parantaa askeläänteneristävyyttä.

1960-luvun kerrostalon merkittävimmät riskit

1960-luvun kerrostalo sisältää joitakin riskirakenteita sekä rakenteellisia ja kosteus- tai sisäilmariskejä. Rakenteissa mahdollisesti olevat vauriot kuuluvat taloyhtiön vastuulle. 1960-luvun kerrostalon yleisimpiä riskejä ovat:

• Kellarin kosteusongelmat.
• Kellarin maanvastaiset seinät, jotka ovat kosteus- ja lämmöneristetty sisäpuolelta.
• Kaksoisbetonilaatta-alapohja, jossa lämmöneristeenä on lastuvillalevy (Toja).
• Kosteuseristemateriaalien sisältämät haitta-aineet (PAH-yhdisteet, kreosootti).
• Ulkoseinien heikko lämmöneristävyys.
• Parveke- ja ulkoseinäelementtien betonin heikko laatu.
• Asbestipitoiset materiaalit.

Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?

Lue myös: Asbesti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin asbestia on käytetty? Milloin asbestin käyttö kiellettiin? Missä asbestia on käytetty? Mistä tietää onko talossa asbestia? Pitääkö asbesti poistaa? Onko asbesti vaarallista? Onko asbestikartoitus pakollinen? Saako asbestipurun tehdä itse?

Lue myös: Kreosootti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin kreosoottia on käytetty? Missä kreosoottia on käytetty? Mistä tietää onko talossa kreosoottia? Pitääkö kreosootti poistaa? Onko kreosootti vaarallista?

Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?