1900-luvun alun kerrostalot

1900-luvun alun kerrostalon julkisivu on koristeellinen, ja sitä elävöittävät erilaiset epäsymmetriset tornit ja erkkerit. Ulkoseinät ovat massiivitiili- ja välipohjat hirsi- tai betonirakenteiset. Asuinhuoneet ja ikkunat ovat korkeita. Vesikattona voi olla jyrkkä tornikatto, joka on katettu tiilillä. Näitä jugendtyyliin suunniteltuja kerrostaloja on usein pidetty suomalaisen arkkitehtuurin mestariteoksina.

Suomessa 1900-luvun alussa (1900–1918) rakennettuja jugendasuinkerrostaloja löytyy Helsingin, Turun ja Tampereen lisäksi jonkin verran myös muista isoista kaupungeista. Helsingissä rakennuksia löytyy mm. Katajannokalta, Kruununhaasta ja Eirasta. Tampereella Hämeenkadun ympäriltä ja Turussa keskustasta sekä Puolalanpuiston ympäriltä.

Yhteiskunta ja rakentaminen 1900-luvun alussa

1900-luvun alussa edellisellä vuosisadalla alkanut asuntopula jatkui isoimmissa kaupungeissa edelleen voimakkaana. Teollisuus ja sen parissa työskentelevien määrä jatkoi kasvuaan. Työväen majoittaminen oli yksi sen hetkisen yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Tehtaiden ja sahojen ympärille alettiin rakentaa joukkomajoitustiloja sekä pientaloja työväkeä varten.

Rakentaminen kiihtyi 1910-luvun alussa, kunnes ensimmäinen maailmansota vähensi uusien urakoiden aloittamista. Vaikka suomalaiset eivät joutuneet rintamalle, epävarmat ajat hillitsivät rakennusintoa. Lisäksi rakennusmateriaalien tuonti sekä luotonsaanti ulkomailta oli pysähdyksissä.

Yksityisten rakennuttajien rinnalle tulivat asunto-osakeyhtiöt sekä osakeyhtiöt. Pankit alkoivat myöntää helpommin rahaa suuriin rakennushankkeisiin. Yksityishenkilöiden kiinnostus asuntosijoittamista kohtaa väheni, kun vuokrasäännöstely tuli voimaan. Rakentamista kaupunkialueilla ohjasivat kaupunkien omat palo- ja rakennusjärjestykset sekä kaikkia kaupunkeja koskeva yleinen rakennusjärjestys. Valtakunnallista rakentamista koskevaa lainsäädäntöä ei ollut.

Arkkitehdin ja rakennusmestarin rinnalle tuli ensimmäistä kertaa myös rakennesuunnittelija. Rakennustekniikassa ei juuri tapahtunut muutosta aikaisempaan: Talot rakennettiin pääosin ihmisvoimin, vaikka ensimmäisten koneiden käyttöä kokeiltiin jo työmailla. Rakentaminen tapahtui pääosin kesäaikaan, talvella työmaat seisoivat.

Kerrostaloissa asuttiin pääosin vuokralla. Työväen muutto maalta kaupunkeihin synnytti tiheään asuttuja vuokrakasarmeja, joissa kulkutaudit levisivät herkästi. Kaupunkien hygieniaolot heikkenivät entisestään.

Jugend ei hitaana ja kalliina rakennustyylinä soveltunut vallinneen asuntopulan ratkaisijaksi.

Luonnonläheinen puutarhakaupunkiajattelu rantautui Englannista Suomeen ja vaikutti osaltaan rakennetun ympäristön kehittymiseen. Puutarhakaupunki oli protesti ahtaille tonteille rakennettuja korkeita taloja kohtaan, jotka pimensivät katualueita ja vähensivät keskustojen luonnonläheisyyttä.

1900-luvun alun kerrostalon arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu

1900-luvun alussa arkkitehdit pyrkivät luomaan jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Suosioon nousi jo 1800-luvun lopulla uusi taiteen tyyli jugend, joka pyrki eroon aikaisemmista historiaa kopioivista kertaustyyleistä. Suomalaisessa arkkitehtuurissa jugendiin yhdistettiin usein kansallisromanttisia elementtejä, kuten Kalevalaa.

Jugendtalojen julkisivut ovat koristeellisia, mutta koristeellisuus on maltillisempaa kuin aikaisemmissa uusrenessanssitaloissa. Symmetrisyydestä luovuttiin ja rakennuksiin tehtiin mm. erilaisia ulokkeita ja torneja. Luonnonkivi ja tiili voitiin jättää paikoin näkyviin, kun aikaisemmin ne peitettiin aina rappauksella.

Ikkunat ovat korkeita (> 2 m) ja ikkunapenkit leveitä – ikkunapenkeillä istuminen on mahdollista. Nelikulmaisten ikkunoiden lisäksi tehtiin myös mm. ovaalin ja suippokaaren muotoisia ikkunoita. Vesikattomuoto ja -jyrkkyys vapautuivat: vesikatto saatettiin tehdä mm. jyrkkänä tornikattona. Peltikatteen rinnalle tuli perinteinen tiilikate. Peltikatolla räystäskourut ovat ns. jalkarännit, mutta tiilikatolla on käytetty räystään ulkopuolisia ”normaaleja” kouruja.

Isot (150–300 m²) läpitalonhuoneistot (toiselta ulkoseinältä toiselle ulkoseinälle ulottuvia) olivat edelleen yleisiä, mutta niiden rinnalle tulivat myös pienemmät huoneistot. Rakennusrungon syvyys pieneni aikaisemmasta, jolloin asunnoista tuli valoisampia. Isoja asuntoja on voitu myöhemmin jakaa pienemmiksi. Sisävessat alkoivat yleistyä, mutta ne saatettiin alkuvaiheessa rakentaa porrashuoneisiin yhteistä käyttöä varten. Huoneistokohtaiset WC-tilat on lisätty myöhempien remonttien yhteydessä.

Huoneet ovat korkeita, huonekorkeus on tavallisesti noin 320 cm. Huoneiden lattiat on tehty leveistä lankuista (leveys 100–200 mm). Lankkuja alettiin peittää linoleumilla 1910-luvulla. Hienoimpiin asuntoihin tehtiin tammiparketti. Lattian pintamateriaali on usein uusittu vuosien saatossa, mutta lankkulattia on edelleen paikoillaan. Seinien ja katon rajassa on käytetty paksuja koristeellisia kipsilistoja tai -pyöristyksiä. Kattovalaisimien kiinnityskoukkujen ympärillä on koristeelliset kipsirosetit.

Asuntokohtaiset parvekkeet ovat harvinaisia, mutta sisäpihan puolella saattaa olla yhteinen tuuletusparveke. Porrashuoneet ovat tilavia ja koristeellisia. Porrasaskelmissa on käytetty pääasiassa mosaiikkibetonia. Porrashuoneissa ei tyypillisesti ole käytetty ääntä absorboivia materiaaleja, joten niiden äänenvaimennus on heikko. Ensimmäisiä hissejä alettiin asentamaan jo rakennusvaiheessa, mutta hissit olivat kuitenkin vielä harvinaisia. Hissi on usein lisätty porrashuoneeseen myöhemmin.

1900-luvun alun kerrostalon rakenteet

1900-luvun alun kerrostalojen rakenteiden osalta merkittävin muutos tapahtui, kun betoni alkoi yleistyä ensin perustusrakenteissa, ja sen jälkeen ala-, väli- ja yläpohjarakenteissa. Lisäksi 1900-luvun alku oli erilaisten uusien väliseinämateriaalien kulta-aikaa.

Routivalla maalla perustuksia varten kaivettiin syvä kuoppa routarajan alapuolelle, routaeristämistä ei vielä tunnettu. Huonosti kantavalla maalla perustusten painuminen estettiin puupaalujen avulla. Myös ensimmäisiä betonipaaluja tuli käyttöön. Pohjaveden pinnan laskeminen alueella voi paalujen varaan perustetussa rakennuksessa aiheuttaa puupaalujen lahoamisen ja rakennuksen painumisen. Perustuksia ei yleensä salaojitettu tai salaojat voitiin tehdä pienistä kivistä tai tiiliputkista.

Perustukset ovat paksut (~2 m) ja ladottu tavallisesti luonnonkivistä, mutta myös betonia on voitu käyttää. Kellarillisissa taloissa perusmuurin sisäpuolella on tervasta tai piestä tehty vedeneristys. Vedeneristys on peitetty sisäpuolisella tiilimuurilla. Kellarin lattia (alapohjarakenne) saatettiin aikaisemman tiili- tai kiviladonnan sijaan valaa betonista. Kosteilla mailla lattia vedeneristettiin asfaltin ja hiekan tai kivihiilipien ja hiekan sekoituksella (pirunpoika). Kellarin ja 1.kerroksen välinen välipohja (1.kerroksen lattiarakenne) on paloturvallisuussyistä holvattu tiilistä tai valettu betonista teräksisten I-palkkien tai ratakiskojen varaan.

Välipohjat (asuinkerrosten lattiat) ja yläpohja (ullakon lattia) tehtiin alkuvaiheessa edelleen hirsirakenteisina, mutta loppuvaiheessa betonirakenteisina (alalaattapalkisto). Hirsirakenteinen välipohja eristää ilma- ja askelääniä välttävästi, betonirakenteinen yleensä hieman paremmin. Hirsipalkkien päät ovat upotettu ulkoseinärakenteen sisään (riski) ja suojattu kosteudelta tuohella tai piellä.

Välipohjien ja yläpohjan sisällä täyttönä on orgaanisia materiaaleja, kuten sahanpurua ja kutterinlastua. Täytteen päällä on yleensä hiekkaa ja/tai kuivunutta laastia. Rakenteen alapinta (alemman asunnon katto) on rapattu laastilla, jonka seassa on teräsverkko tai vahviketikkuja (tikkurappaus). Yläpohjarakenteen päällä (ullakon lattia) on betonista valettu tai tiilistä ladottu palopermanto. Vesikaton kantavat rakenteet ovat hirsiä.

Ulkoseinät ovat paksuja (~ 60 cm), molemmin puolin rapattuja massiivitiiliseiniä (vain tiiltä, ei erillistä lämmöneristettä). Isoissa asuinnoissa kaikki huoneistojen väliset väliseinät ovat kantavia ja paksuja (~30 cm), molemmin puolin rapattuja tiiliseiniä. Paksut tiiliväliseinät eristävät ääntä hyvin. Pienten huoneiden ja huoneistojen lisääntyessä yleistyivät erilaiset, yleensä kipsipohjaisista materiaaleista valmistetut kevytrakenteiset, ohuet ja huonosti ääntä eristävät väliseinät.

Ikkunat ovat alun perin olleet puisia 2-puitteisia ja 2-lasisia sisään-ulosaukeavia ikkunoita. Alkuperäisissä ikkunoissa käytetyn puutavaran laatu oli hyvää. Alkuperäisen ikkunan ja ulkoseinän välissä tilkkeenä on pellavarive. Ikkunat on tavallisesti uusittu vuosien saatossa, alkuperäisiä ikkunoita on enää vain vähän jäljellä.

1900-luvun alun kerrostalon järjestelmät

1900-luvun alun kerrostalojen lämmitysjärjestelmänä on alun perin ollut huonekohtainen uunilämmitys – jokaisessa asuinhuoneessa on ollut oma kaakeliuuni. Rakennus on liitetty kaukolämpöön yleensä 50-luvulla tai pian sen jälkeen, jolloin uunilämmitys on muutettu vesikiertoiseksi keskuslämmitykseksi. Ikkunoiden alapuolelle on lisätty vesikiertoiset patterit. Aikakauden lopulla valmistuneisiin taloihin on voitu tehdä vesikiertoinen keskuslämmitys jo rakennusvaiheessa. Kaakeliuunit on saatettu purkaa.

Alun perin valurautaiset viemärit sekä sinkitystä teräksestä tehty kylmävesijohto jo voitu asentaa jo rakennusvaiheessa. Lämminvesijohto on lisätty myöhemmin, yleensä keskuslämmityksen yhteydessä. Monissa 1900-luvun alun kerrostaloissa on toinen putkiremontti alkamassa 2020-luvulla.

Asunnoissa on huonekohtainen painovoimainen ilmanvaihto – jokaisessa asuinhuoneessa on sekä korvausilma- että poistoilmareitti. Lue lisää painovoimaisen ilmanvaihdon hyvistä ja huonoista puolista täältä.

Talossa ei alun perin ole ollut sähköä tai alkuperäiset, lähinnä hehkulamppuja varten tarkoitetut sähkökaapelit on asennettu pintavetoina. Sähköt on tavallisesti uusittu vähintään kertaalleen sen jälkeen.

Esimerkkirakennus – 1900-luvun alun kerrostalo

1900-luvun alun kerrostalon sisäilmaston olosuhteet

1900-luvun ja 1910-luvun kerrostalon sisäilman laatu ja olosuhteet:

*Myöhemmin pienemmiksi jaetuissa asuinnoissa ääneneristys yleensä heikompi **Joustavalla lattiapäällysteellä voidaan parantaa askeläänteneristävyyttä jonkin verran.

1900-luvun alun kerrostalon hyvät ja huonot puolet

1900-luvun ja 1910-luvun kerrostalon hyviä ja huonoja puolia ovat:

1900-luvun alun kerrostalon merkittävimmät riskit

1900-luvun alun kerrostalo ei yleensä asukkaan näkökulmasta sisällä merkittäviä kosteus- tai sisäilmariskejä. Lievät riskit liittyvät taloyhtiön vastuulle kuuluviin rakenteisiin. 1900-luvun alun kerrostalon yleisimpiä riskejä ovat:

• Kellarin kosteusongelmat.
• Väli- ja yläpohjien sisältämät orgaaniset lämmöneristemateriaalit ja niiden mikrobivauriot.
• Ulkoseinärakenteen sisällä olevat väli- ja yläpohjien hirsipalkkien päät ja niiden laho- tai mikrobivauriot.
• Alkuperäisten ikkunoiden tilkemateriaalien mikrobivauriot.
• Kosteuseristemateriaalien sisältämät haitta-aineet (PAH-yhdisteet, kreosootti).
• Pienten asuntojen ääniongelmat.

Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?

Lue myös: Asbesti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin asbestia on käytetty? Milloin asbestin käyttö kiellettiin? Missä asbestia on käytetty? Mistä tietää onko talossa asbestia? Pitääkö asbesti poistaa? Onko asbesti vaarallista? Onko asbestikartoitus pakollinen? Saako asbestipurun tehdä itse?

Lue myös: Kreosootti asuinrakennuksissa – kattava opas, jossa vastataan mm. seuraaviin kysymyksiin: Milloin kreosoottia on käytetty? Missä kreosoottia on käytetty? Mistä tietää onko talossa kreosoottia? Pitääkö kreosootti poistaa? Onko kreosootti vaarallista?

Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?