1950-luvun omakotitalot
1950-luvun pientalo on tyyppipiirustusten pohjalta rakennettu rintamamiestalo. Betonisokkeli on korkea ja maalattu. Puurankarakenteiset ulkoseinät on verhoiltu laudoituksella tai mineriittilevyillä. Kellarin katto on betonirakenteinen, mutta muilta osin ala-, väli- ja yläpohjat ovat puurakenteiset. Vesikattona on jyrkkä harjakatto.
1950-luvulla uusia rintamamiestaloalueita syntyi ympäri Suomen.
Yhteiskunta ja rakentaminen 1950-luvulla
1950-luku oli Suomessa edelleen sodan varjostamaa aikaa. Pula alkoi helpottaa, kun viimeisetkin sotakorvaukset saatiin maksettua, mutta maan jälleenrakennus jatkui koko vuosikymmenen ajan.
Elettiin maatalouden kulta-aikaa ja sillä oli vahva poliittinen tuki taustalla. Ihmisten eliniänodote piteni, kun infektiosairaudet oli saatu selätettyä. Perhe-elämän tuli näyttäytyä onnellisena, ongelmista ei puhuttu. Kulutusyhteiskunta sai alkunsa, kun pitkän säästämisen tai arpaonnen avulla kotiin saatiin hankittua pesukone tai jääkaappi.
Valtaosa vuosikymmenen uusista asuinrakennuksista oli omakotitaloja, joiden myötä monen asumismukavuus koheni merkittävästi aikaisempaan verrattuna. Rintamamiestalot rakennettiin suurelta osin omin voimin. Vasta vuosikymmenen loppua kohti mentäessä asuntorakentamisen painopiste alkoi kääntyä maalta kaupunkeihin.
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu
1950-luvun jälleenrakennuskauden rintamamiestalot rakennettiin 40-luvulla vakiintuneeseen tyyliin. Arkkitehtuuriltaan talot ovat funktionalismin ja 1920-luvun klassismin yhdistelmä. Talot rakennettiin sodan aikana ja sen jälkeen suunniteltujen tyyppipiirustusten pohjalta.
1950-luvun omakotitalo on rakennettu omistustontille, joka lunastetulle maanhankintalain nojalla. Erityisesti maaseudulla tontit voivat olla erittäin isoja, mutta kaupunkialueellakin tontti on alun perin voinut olla 2000 m2. Tontti on usein myöhemmin lohkottu, ja lohkotulle tontille on rakennettu toinen talo. Rintamamiestalot ovat 1,5-kerroksisia ja usein kellarillisia. Osa kellarista on alun perin ollut autotallina. Ylin kerros on tavallisesti muutettu asuinkäyttöön vasta myöhemmin. Pääoven edessä on kuisti.
Rintamamiestalon betonisokkeli on korkea ja sen pinta on maalattu. Sokkelissa on näkyvissä muottilautojen jättämä profiili. Julkisivu on laudoitettu tai rapattu. Vaaka- ja pystypaneeli sekä lomalaudoitus olivat yleisiä, mutta myös perinteistä pystyrimalaudoitusta käytettiin, vaikka se koettiin jo vanhanaikaiseksi. Julkisivu on voitu 60- tai 70-luvulla peittää asbestia sisältävillä levyillä (Minerit). Julkisivun värityksessä valkoinen ja muut vaaleat värit, kuten vaaleanruskea, -harmaa, – sininen ja -keltainen olivat suosittuja. Ikkuna- ja nurkkalistat ovat tavallisesti valkoiset. Myös ruskeat listat ovat yleisiä.
Rintamamiestalon ikkunat ovat pieniä, yleensä 2-ruutuisia ja lähes neliönmuotoisia. Ikkunaruudun pystysuuntaista jakoa ei käytetty.
Kattomuotona on lähes poikkeuksetta jyrkkä harjakatto. Vasta vuosikymmenen lopulla talot ja kattokulmat alkoivat madaltua, mikä enteili siirtymistä matalampien tyyppitalojen aikaan. Vesikatteena on yleensä pelti. Myös betonitiili- tai huopakate ovat yleisiä. Vesikate on uusittu vuosien varrella. Räystäskourut ja syöksytorvet on voitu lisätä vasta jälkeenpäin.
Pohja on neliönmuotoinen ja huoneet ovat talon keskellä olevan hormin ympärillä. Huoneet ovat omia suljettavia neliöitä, läpitalonhuoneita ei ole. Ensimmäisen kerroksen asuintilojen pinta-ala on maltillinen, tyypillisesti noin 70–80 m2. Kellariin on alun perin sijoitettu pesutupa, sauna sekä asumisen kannalta toissijaisia tiloja, kuten polttoainevarasto, autotalli, perunakellari ja varasto. Sisävessa tehtiin yleensä jo rakennusvaiheessa. Maaseudulla tai isommilla tonteilla peseytyminen ja saunominen saattoi tapahtua edelleen erillisessä piharakennuksessa. Kellaritilat ja 2.kerros on tyypillisesti remontoitu myöhemmin asuintiloiksi, vaikka erityisesti kellaritiloja ei asuintilojen pinta-alaan voi laskea mukaan.
Ensimmäisen kerroksen huonekorkeus on noin 250 cm. Kellari ja 2.kerros ovat matalampia. Kellarin huonekorkeus on tavallisesti vain noin 200 cm. Toisen kerroksen keskiosalla on mahdollista saavuttaa normaali 250 cm huonekorkeus.
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) rakenteet
1950-luvun alun pientalon rakenteissa ei tapahtunut merkittävää muutosta aikaisempaan vuosikymmeneen, vaan rintamamiestalot rakennettiin tuttujen tyyppipiirustusten pohjalta. 1950-luvun lopulla käynnistyi vallankumouksellinen muutos, kun rintamamiestaloista siirryttiin matalien ja lättänien pientalojen aikaan. Nämä muutokset on käsitelty 60-luvun pientaloissa.
Pula-ajasta huolimatta jälleenrakennuskauden omakotitalot perustettiin edelleen pääosin hyvälle perustusmaalle. Peruskuoppa kaivettiin routarajan alapuolelle ja talon alle tehtiin kellari. Kallion päälle perustettaessa ei kellaria tehty. Perustukset ympäröitiin peruskuopasta saadulla maalla, soraa tai sepeliä ei käytetty. Salaojia ei yleensä tehty, vaikka niiden tekemistä suositeltiin rakennusoppaissa. Jos salaojat tehtiin, käytettiin tiiliputkia ilman tarkastuskaivoja.
Perustukset (antura, perusmuuri ja sokkeli) valettiin raudoittamattomasta betonista (säästöbetoni). Sokkeli saattaa olla korkeudeltaan jopa lähes 1 m. Kellarillisissa taloissa perusmuurin sisäpuolella on tervasta tai piestä tehty vedeneristys, joka on peitetty sisäpuolisella tiilimuurilla. Kellarin seinät saatettiin lämmöneristää sisäpuolelta lastuvillalevyllä (Toja-levy) (riskirakenne), joka voi olla tiilikuoren takana piilossa tai rappauksella/levyllä peitetty.
Kellarin lattia (alapohjarakenne) on valettu betonista suoraan hiekan päälle. Huonosti vettäläpäisevällä maalla betonilaatan alle suositeltiin sorakerrosta, mutta sitä ei yleensä ole tehty. Kellarin alapohjan betonilaatan päälle on myöhemmin voitu lisätä puukoolattu ja lämmöneristetty korotettu lattiarakenne (riskirakenne) tai tiivis lattiapäällyste, kuten muovimatto (riskirakenne).
Kellarittoman rakennuksen alapohja on yleensä tuulettuva puurakenteinen rossipohja, jonka alla mahtuu ryömimään. Alapohja voi olla myös maanvarainen yläpuolelta lämmöneristetty betonilaatta (riskirakenne).
Kellarin ja 1.kerroksen välisen välipohjan (kellarin katto) alaosa on betonista valettu laatta. Laatan päällä on 1.kerroksen puurunkoinen ja purulla eristetty lattiarakenne (riskirakenne). Kellarin katto tuli tehdä palamattomasta materiaalista, kun keskuslämmityksen lämpökattila asennettiin kellarikerrokseen.
Muiden ala-, väli- ja yläpohjien kantavina rakenteina ovat puupalkit. Ala-, väli- ja yläpohjat on täytetty orgaanisilla eristemateriaaleilla, kuten sahanpuru ja kutterinlastu. Pula-aikana oli yleistä käyttää myös mm. sanomalehtiä ja perunasäkkejä. Täyttömateriaalin päällä on hiekkaa tai kuivattua savea. Täyttömateriaalin alla on laudoitus ja paperointi, jotka estävät täytteen valahtamisen. Remonttien yhteydessä on ala- tai yläpohjan lämmöneriste voitu uusia esim. villaksi tai polyuretaaniksi.
Rintamamiestalon seinät tehtiin puurunkoisina lautaseininä. Runkotolppien välit on täytetty sahanpurulla tai kutterinlastulla. Alajuoksun ja betonisokkelin välissä on asfalttihuopa tai pikisively. Runkotolpat on vuorattu molemmin puolin pikipahvilla ja vinolaudoituksella. Sisäpinnoilla ja -seinissä on voitu käyttää puukuitulevyjä (esim. Insuliitti) ja pahveja (esim. Enso-tapetti tai Takoliitti). Korjausten yhteydessä runkotolppien välinen eriste on saatettu vaihtaa villaan tai seinä lisälämmöneristää sisä- tai ulkopuolelta.
70-luvun energiakriisin jälkeen tehtiin paljon virheellisiä lisälämmöneristyksiä, kuten seinien sisäpuolinen lämmöneristäminen muovieristeillä (EPS), ureaformaldehydiruiskutukset sekä kellarin katon lämmöneristäminen alapuolelta.
Julkisivulaudoitus on yleensä naulattu suoraan kiinni aluslaudoitukseen, ilman tuuletusrakoa (riskirakenne). Rako on voitu lisätä julkisivulaudoituksen uusimisen yhteydessä. Julkisivulaudoituksen päälle on voitu 60-luvulla naulata asbestia sisältävä Minerit-levytys.
Ikkunat ovat puisia, sisään-ulosaukeavia kaksipuitteisia ja kaksilasisia ikkunoita. Ikkunoiden ja seinien välissä tilkkeenä on pellavarive. Ikkunat on voitu uusia kolminkertaisiin ikkunoihin lämmityskulujen pienentämiseksi. 1950-luvun ikkunoissa käytetyn puutavaran laatu oli hyvää, mutta ikkunat ovat epätiiviitä ja eristävät lämpöä välttävästi, aiheuttavat vedon tunnetta ja lisäävät energiankulutusta. Talvella ikkunoihin saattaa tiivistyä kosteutta.
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) järjestelmät
1950-luvun rintamamiestalon lämmitysjärjestelmänä on vesikiertoinen keskuslämmitys tai suora sähkölämmitys. Pientalojen keskuslämmitys yleistyi voimakkaasti 50-luvulla. Keskuslämmityksessä jokaisen ikkunan alla on vesikiertoinen teräspatteri. Remonttien yhteydessä osaan tiloista on voitu lisätä vesikiertoinen lattialämmitys. Keskuslämmityksen lämmönlähteenä on alun perin toiminut puilla lämmitettävä lämpökattila, joka on tyypillisesti vaihdettu öljykattilaksi 60–70-luvulla. Sähkölämmityksessä jokaisen ikkunan alla on sähköllä toimiva teräspatteri.
Viemärit ja käyttövesiputket on uusittu vuosien varrella. Viemäriputket ovat muovia ja käyttövesiputket asennusajankohdasta riippuen kuparia, muovia (PEX) tai komposiittia. Alun perin viemäriputket ovat olleet valurautaa ja kylmävesijohto sinkittyä terästä. Vesi on pitänyt erikseen lämmittää kattilassa/padassa. Kuparista tehty lämminvesijohto alkoi yleistyä keskuslämmityksen myötä.
Rintamamiestalon ilmanvaihto on painovoimainen. Lue lisää painovoimaisen ilmanvaihdon hyvistä ja huonoista puolista täältä. Painovoimainen ilmanvaihto on saatettu vuosien varrella muuttaa koneelliseksi tulo-poistoilmanvaihdoksi tai pahimmillaan koneelliseksi poistoilmanvaihdoksi.
Sähköt on asennettu jo rakentamisvaiheessa, mutta ne on uusittu vähintään kertaalleen vuosien varrella. Vuoteen 1960 mennessä n. 89 % koko maan asunnoista oli sähkö.
Esimerkkirakennus – 1950-luvun omakotitalo (rintamamiestalo)
Arkkitehtuuri: Funktionalismi, 1920-luvun klassismi
Huonekorkeus: 250 cm (ullakkokerros saattaa olla matalampi)
Perustusrakenteet: Betoni, kellarin maanvastaiset seinät kosteus- ja lämmöneristetty sisäpuolelta
Alapohja: Hirsirakenteinen tuulettuva rossipohja + orgaaninen täyttö (sahanpuru, turve, savi, sammal); kellarissa maanvarainen betonilaatta
Väli- ja yläpohja: Puurakenteinen + orgaaninen täyttö (sahanpuru)
Ulkoseinät: Puurankarakenteiset + purueristys
Julkisivu: Laudoitettu tai päällystetty minerit-levyillä, ei tuuletusrakoa
Ikkunat: Kaksinkertaiset, Puu
Vesikatto: Harjakatto + pelti-, huopa- tai tiilikate
Lämmitys: Suora sähkölämmitys tai vesikiertoinen patterilämmitys, ikkunoiden alla sähköpatterit
Viemärit ja vesijohdot: Uusittu, viemärit muovia
Ilmanvaihto: Painovoimainen
Sähköt: Uusittu
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) sisäilmaston olosuhteet
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) sisäilmaston olosuhteet:
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) hyvät ja huonot puolet
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) hyviä ja huonoja puolia on listattu alla.
+ Tontti on iso ja oma.
+ Rakennus on yleensä perustettu hyvälle maaperälle.
+ Rakenteet ovat yleensä ”helposti” korjattavissa.
+ Korkea sokkeli suojaa ulkoseinien alaosia vaurioitumiselta.
+ Orgaaniset materiaalit tasaavat sisäilman kosteusvaihteluita ja pitävät yllä luonnollista mikrobistoa.
– Asuinhuoneet ovat matalia.
– Rakenteiden lämmöneristävyys on huono.
– Kellarin kosteusvauriot ovat yleisiä.
– Rakennuksessa on riskirakenteita sekä kosteus- ja sisäilmariskejä.
– Rakenteita on korjattu haitallisin menetelmin.
– Rakenteet saattavat sisältää asbestia tai haitta-aineita.
– Painovoimaiseen ilmanvaihtoon liittyvät ongelmat.
– Vaihtelevat sisäilman olosuhteet.
– Sähkölasku voi talvisin olla todella iso, jos sähkön hinta on korkealla.
1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) merkittävimmät riskit
1950-luvun rintamamiestalo sisältää tyypillisesti riskirakenteita sekä kosteus- ja sisäilmariskejä. 1950-luvun omakotitalon (rintamamiestalon) yleisimpiä riskejä ja riskirakenteita ovat:
- Puuttuvat salaojat ja kellarin kosteusongelmat.
- Kellarin maanvastaiset seinät, jotka ovat kosteus- ja lämmöneristetty sisäpuolelta.
- Maanvarainen alapohjarakenne, jossa betonilaatta on lämmöneristetty vain yläpuolelta sahanpurulla tai myöhemmin mineraalivillalla.
- Kellarin lattia, joka on peitetty tiiviillä lattiapäällysteellä (esim. muovimatto).
- Puurakenteinen tuulettuva alapohja, joka tuulettuu huonosti tai jonka pohjalla on märkää maata, savea jne.
- Kellarin ja 1.kerroksen välinen välipohjarakenne, jossa betonilaatan päällä on puukoolattu lattia, joka on lämmöneristetty villalla tai sahanpurulla erityisesti, jos betonilaatan alapintaan on lisätty lämmöneriste.
- Puurunkoiset ulkoseinät, joista julkisivulaudoituksen tai -rappauksen takaa puuttuu tuuletusrako erityisesti, jos rakenne on lisälämmöneristetty sisäpuolelta.
- Kosteudeneristysmateriaalit, jotka saattavat sisältää runsaasti haitallisia PAH-yhdisteitä (kreosootti).
- Ullakkokerroksen vinot katto-osuudet, joissa katon lämmöneriste estää vesikatteen alapuolisen tuuletuksen.
Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?
Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?
Kirjoittaja
Kasper Käyhkö (LinkedIn)
Olen rakennusten asiantuntija ja Tayka Oy:n toimitusjohtaja. Rakennustyömailla olen pyörinyt vuodesta 2006 ja rakennusten asiantuntijana olen tehnyt uraa vuodesta 2016. Erikoisalaani ovat mm. kosteus- ja homevaurioiden selvittäminen sekä korjaaminen. Yritykseni Taykan erikoisosaamista ovat esimerkiksi asuntokaupan kuntotarkastus ja kosteusvaurion korjaussuunnittelu.
