1900-luvun alun omakotitalot
1900-luvun alun pientalo on rakennettu hirsistä luonnonkivistä ladotun sokkelin päälle. Julkisivu on laudoitettu, kaupunkitalojen tai kartanoiden julkisivu saattaa olla jugendin mukaisesti koristeellinen, mutta maaseututalot ovat yleensä pelkistetympiä. Vesikattona on harja-, auma- tai mansardikatto, joka on katettu yleensä pellillä.
Suomessa 1900-luvun alussa (1900–1918) rakennettuja puisia pientaloja löytyy maaseudun lisäksi jonkin verran myös kaupunkien keskustoista, joissa yksittäisiä rakennuksia on säilynyt rakennussuojelun ansiosta. Keskusta-alueiden rakennuksia purettiin väkiluvun lisääntyessä pois uusien kivikerrostalojen tieltä.
Yhteiskunta ja rakentaminen 1900-luvun alussa
1900-luvun alussa edellisellä vuosisadalla alkanut asuntopula jatkui isoimmissa kaupungeissa edelleen voimakkaana. Teollisuus ja sen parissa työskentelevien määrä jatkoi kasvuaan. Työväen majoittaminen oli yksi sen hetkisen yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Tehtaiden ja sahojen ympärille alettiin rakentaa joukkomajoitustiloja sekä pientaloja työväkeä varten.
Arkkitehdit alkoivat suunnitella ensimmäisiä tyyppipiirustuksia pientaloja varten ja uusia pientalovaltaisia työläiskaupunginosia syntyi suurimpiin kaupunkeihin. Ensimmäisiä tyyppipiirustusten pohjalta rakennettuja pientaloja valmistui Helsingin Puu-Vallilaan. Suomen ensimmäinen rivitalo valmistui Helsingin Kulosaareen vuonna 1917 ja ensimmäinen kunnallinen rivitalo Tampereen Viinikkaan vuonna 1919.
Maaseudulla maan omistus keskittyi marginaaliosalle väestöstä. Maanomistajat asuivat herraskartanoissa ja talonpoikaistaloissa. Työväki, eli torpparit, lampuodit ja mäkitupalaiset asuivat pienissä maanomistajan vuokramailla sijainneissa mökeissä, eli torpissa.
Maaseudulla rakentaminen ja asumistavat muuttuivat hitaasti. Merkittävimpänä muutoksena voidaan pitää perinteisten sisäänlämpiävien savutupien muuttumista uloslämpiäviksi savuhormillisiksi tuviksi.
1900-luvun alun omakotitalon arkkitehtuuri ja asuntosuunnittelu
1900-luvun alun pientalojen arkkitehtuurissa jugend ja puutarhakaupunkiajattelun vaikutus näkyi kartanoissa sekä kaupunkipientaloissa, mutta maaseututalojen ulkonäössä ei tapahtunut merkittävää muutosta edelliseen vuosisataan verrattuna.
Sokkeli ladottiin luonnonkivistä ja kivipinnan tuli jäädä näkyviin. Kaupungeissa sokkeli on yleensä korkeampi kuin maaseudulla. Huviloissa ja kaupunkipientaloissa julkisivu laudoitettiin, mutta laudoituksen jakaminen ruutuihin väheni. Paljaan hirsipinta voitiin paikoin jättää näkyviin. Maaseudulla hirsiseinät peitettiin yleensä pystyrimalaudoituksella, joka maalattiin punaiseksi.
Ikkunat olivat tavallisesti edelleen huomattavasti leveyttään korkeampia ja T-karmillisia. Valkoinen palasi ikkuna- ja nurkkalistojen väriksi.
Harjakatto oli suosituin vesikattomuoto, mutta myös aumakattoja sekä mansardikattoja tehtiin. Maaseututaloihin tehtiin lähes yksinomaan jyrkkä harjakatto. Vesikatteena on nykyisin yleensä pelti, mutta myös betonitiili- tai huopakate ovat yleisiä. Alun perin katteena on voinut olla päre tai lauta, joka on voitu jättää uuden katteen alle aluskatteeksi. Räystäskouruja ei alun perin ole ollut, mutta ne on tavallisesti lisätty jälkeenpäin.
Rakennuksen tehtiin yleensä puolitoistakerroksisina. Kellari oli kuitenkin harvinainen, mutta se on voitu kaivaa rakennuksen alle myöhemmin. Ensimmäinen kerros on korkea, huonekorkeus saattaa olla yli 300 cm. Jyrkän vesikaton alla on toinen matalampi vinokattoinen kerros, jossa on pienemmät ikkunat.
Asuinhuoneiden sisänurkkiin muurattiin kakluunit ja tuvan nurkkaan iso leivinuuni. Kakluunit ja leivinuuni on voitu purkaa myöhemmin. Sisävessaa ja pesuhuonetta ei yleensä alun perin ole ollut, vaan ne on rakennettu myöhemmin. Poikkeustapauksissa, jos rakennukseen tehtiin kellari, voitiin sinne sijoittaa pesutupa tai kuivakäymälä. Alkuperäinen lattia on tehty paksuista lankuista.
1900-luvun alun omakotitalon rakenteet
1900-luvun alun pientalojen rakenteissa ja rakennusmateriaaleissa ei juuri tapahtunut muutosta aikaisempaan vuosisataan verrattuna.
Pientalot perustettiin hyvälle, kantavalle ja routimattomalle perusmaalle, jotta syviltä kaivuutöiltä ja puupaalujen käytöltä vältyttiin. Perustukset ympäröitiin tontilta saatavalla maa-aineella, kuten hiekalla. Soraa tai sepeliä ei käytetty, vaikka rakennusoppaissa niin suositeltiin jo 1900-luvun alussa. Perustuksia ei yleensä salaojitettu tai salaojat voitiin tehdä pienistä kivistä.
Perusmuuri ja näkyviin jäävä sokkeli kasattiin yleensä luonnonkivistä. Kivien väleihin jätettiin rakoja ja aukkoja alapohjan tuulettumisen takia. Perustukset voitiin valaa betonista, jos sopia kiviä ei ollut saatavilla. Välillä sokkelin kivipinta on myöhemmin voitu rapata piiloon. Sokkelin minimikorkeudeksi suositeltiin jo tähän aikaan 300 mm, jotta kosteus ei vaurioittaisi alapohjan tai ulkoseinän puurakenteita.
Alapohja on tuulettuva rossipohja, jonka alla mahtuu yleensä ryömimään. Huonosti tuulettuva hirsirakenteinen rossipohja on riskirakenne. Mahdollinen kellarin lattia on alun perin ollut maapinnalta tai maan päälle on ladottu tiiliä.
Ala-, väli- ja yläpohjan sekä vesikaton kantavina rakenteina ovat hirsipalkit, joiden välinen etäisyys on tavallisesti noin 600 mm (k600). Hirsipalkkien välit on täytetty orgaanisilla eristemateriaaleilla. Täytteenä yleistyi sahanpuru ja kutterinlastu, mutta myös perinteisiä materiaaleja, kuten sammal ja turve on voitu käyttää. Täyttömateriaalin päällä on hiekkaa tai kuivattua savea. Täyttömateriaalin alla on laudoitus ja paperointi, jotka estävät täytteen valahtamisen. Remonttien yhteydessä on ala- tai yläpohjan lämmöneriste voitu uusia esim. villaksi tai polyuretaaniksi.
Seinät ovat hirsirakenteiset ja hirsien sivut ovat veistetyt. Alimman hirren ja sokkelin välissä on tuohi tai asfalttihuopa. Hirsien välit on tilkitty pellavariveellä tai sammaleella. Peruskorjausten yhteydessä hirsiseinät on voitu lämmöneristää sisä- tai ulkopuolelta. Vanhat hirsirakenteiset ulkoseinät ovat riskirakenne.
1900-luvun alussa amerikkalaiset puurunkoiset lautaseinät tekivät vasta tuloaan Suomeen, mutta niitä saatettiin käyttää ullakon päätyseinien yläosissa, harjakolmioiden kohdalla. Alkuvaiheessa runkotolppien väliset ontelot jätettiin usein tyhjiksi.
Julkisivu laudoitettiin vasta hirsiseinän painumisen lakattua. Hirren ja julkisivulaudoituksen välissä ei yleensä ole tuuletusrakoa. Rako on voitu lisätä julkisivulaudoituksen uusimisen yhteydessä. Hienoimmissa taloissa voitiin hirren sisäpinta paperoida tai tapetoida. Julkisivulaudoituksen alaosa on usein uusittu lahovaurioiden vuoksi, jotka ovat aiheutuneet seinälle roiskuvasta vedestä. Roiskeiden määrää on lisännyt liian matala sokkelikorkeus sekä alun perin puuttuneet räystäskourut/syöksytorvet.
Ikkunat ovat puisia, sisään-ulosaukeavia kaksipuitteisia ja kaksilasisia ikkunoita. Ikkunoiden ja hirsiseinien välissä tilkkeenä on pellavarive. 1900-luvun alussa ikkunoissa käytetyn puutavaran laatu oli hyvää, mutta ikkunat ovat epätiiviitä ja eristävät lämpöä välttävästi, ne aiheuttavat vedon tunnetta ja lisäävät energiankulutusta. Talvella ikkunoihin saattaa tiivistyä kosteutta. Ikkunat on voitu uusia kolminkertaisiin ikkunoihin lämmityskulujen pienentämiseksi.
1900-luvun alun omakotitalon järjestelmät
1900-luvun alun pientalossa on suora sähkölämmitys, jokaisen ikkunan alla on sähköllä toimivat teräspatterit. Lämmitysjärjestelmänä on alun perin ollut huonekohtainen uunilämmitys – jokaisessa asuinhuoneessa on ollut oma kaakeliuuni, jota on lämmitetty puilla. Sähkölämmitys on asennettu myöhemmin, minkä yhteydessä kaakeliuunit on saatettu purkaa.
Viemäreitä ja vesijohtoja ei alun perin ole ollut vaan ne on lisätty jälkikäteen yleensä n. 1960-luvulla. Ne on voitu sen jälkeen uusia ainakin kertaalleen. Putkien materiaali riippuu niiden asennus-/uusimisvuodesta.
Ilmanvaihto on painovoimainen. Ilmanvaihto voi osassa rakennuksia vaatia ikkunatuuletusta toimiakseen. Lue lisää painovoimaisen ilmanvaihdon hyvistä ja huonoista puolista täältä.
Sähköä ei välttämättä alun perin ole ollut, mutta sähköt on asennettu jälkikäteen ja tavallisesti uusittu vähintään kertaalleen sen jälkeen.
Esimerkkirakennus – 1900-luvun alun omakotitalo
Arkkitehtuuri: Jugend, kansallisromantiikka
Huonekorkeus: ≥ 300 cm (ullakkokerros matalampi)
Perustusrakenteet: Luonnonkiviladonta
Alapohja: Hirsirakenteinen tuulettuva rossipohja + orgaaninen täyttö (sahanpuru, turve, savi, sammal)
Yläpohja: Hirsi + orgaaninen täyttö (sahanpuru, turve, savi, sammal)
Ulkoseinät: Veistetty vaakahirsi
Julkisivu: Laudoitettu, ei tuuletusrakoa
Ikkunat: Kaksinkertaiset, Puu
Vesikatto: Harja-, auma- tai pulpettikatto + peltikate
Lämmitys: Suora sähkölämmitys, ikkunoiden alla sähköpatterit, alun perin huonekohtainen uunilämmitys (kakluunit)
Viemärit ja vesijohdot: Lisätty myöhemmin, alun perin ei ole ollut
Ilmanvaihto: Painovoimainen
Sähköt: Lisätty jälkikäteen, uusittu
1900-luvun alun omakotitalon sisäilmaston olosuhteet
1900-luvun ja 1910-luvun pientalon (omakotitalon, paritalon, rivitalon) sisäilman laatu ja olosuhteet:
1900-luvun alun omakotitalon hyvät ja huonot puolet
1900-luvun ja 1910-luvun pientalon (omakotitalon, paritalon, rivitalon) hyviä ja huonoja puolia ovat:
+ Rakennus on hyvin rakennettu, se on yli 100 vuotta vanha ja edelleen pystyssä.
+ Rakennus on perustettu hyvälle maaperälle.
+ Tontti on iso ja oma.
+ Asuinhuoneet ovat korkeita ja avaria.
+ Ikkunat ovat korkeita.
+ Lattialankut ovat leveitä ja paksuja.
+ Koristeelliset kakluunit luovat tunnelmaa.
+ Luonnonkivisokkelia pitkin kosteus ei pääse nousemaan kapillaarisesti.
+ Orgaaniset materiaalit tasaavat sisäilman kosteusvaihteluita ja pitävät yllä luonnollista mikrobistoa.
– Rakennus voi olla suojeltu, jolloin remontteihin tarvitaan Museoviraston suostumus.
– Rakenteiden lämmöneristävyys on huono.
– Rakenteet ovat yleensä hieman painuneita ja vinoja.
– Rakenteet sisältävät kosteus- ja sisäilmateknisiä riskejä.
– Rakenteita on voitu vuosien varrella lisälämmöneristää väärin ja haitallisin menetelmin.
– Rakenteet saattavat sisältää haitta-aineita.
– Painovoimaiseen ilmanvaihtoon liittyvät ongelmat.
– Sähkölasku voi talvisin olla todella iso, jos sähkön hinta on korkealla.
1900-luvun alun omakotitalon merkittävimmät riskit
1900-luvun alun pientalo (omakotitalo, paritalo, rivitalo) sisältää tyypillisesti joitakin riskirakenteita sekä kosteus- ja sisäilmariskejä. 1900-luvun alun pientalon (omakotitalon, paritalon, rivitalon) yleisimpiä riskejä ovat:
- Hirsirakenteinen tuulettuva alapohja, joka tuulettuu huonosti tai jonka pohjalla on märkää maata, savea jne.
- Alapohjarakenteen laho- tai mikrobivauriot.
- Hirsiulkoseinät, joista julkisivulaudoituksen takaa puuttuu tuuletusrako.
- Alimpien ulkoseinähirsien lahovauriot.
- Rakennusmateriaalit, jotka saattavat sisältää runsaasti haitallisia PAH-yhdisteitä (kreosootti).
- Rakenteiden sisältävät orgaaniset materiaalit ja niiden mikrobivauriot.
Oletko ostamassa tai myymässä taloa ja pohdit asuntokaupan kuntotarkastuksen teettämistä? Lue kattava artikkeli (ostajan ja myyjän opas) asuntokaupan kuntotarkastuksen sisällöstä, joka vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko tarkastus pakollinen? Milloin tarkastus kannattaa tilata? Miksi tarkastus kannattaa tehdä? Mitä tarkastus sisältää? Millainen on hyvä tarkastus? Kuinka kauan tarkastus kestää? Millainen on hyvä kuntotarkastaja? Kuinka paljon tarkastus maksaa?
Lue myös: Mitkä ovat riskeihin tai vaurioihin viittavia havaintoja asuntonäytöllä?
Kirjoittaja
Kasper Käyhkö (LinkedIn)
Olen rakennusten asiantuntija ja Tayka Oy:n toimitusjohtaja. Rakennustyömailla olen pyörinyt vuodesta 2006 ja rakennusten asiantuntijana olen tehnyt uraa vuodesta 2016. Erikoisalaani ovat mm. kosteus- ja homevaurioiden selvittäminen sekä korjaaminen. Yritykseni Taykan erikoisosaamista ovat esimerkiksi asuntokaupan kuntotarkastus ja kosteusvaurion korjaussuunnittelu.
